A wild leffa-arvostelu appears! CLOSER (2004) Leffan nimi on suomeksi Iholla, syystä tai toisesta. Ohjaaja Mike Nichols on todistanut kykynsä jo 60-luvulla WHOS AFRAID OF VIRGINIA WOOLF?in kautta - jännittävää dialogia ultrahyvillä näyttelijöillä. Dialogipohjainen ihmissuhdedraama on siis tuttua hänelle. CLOSER perustuu Patrick Marberin näytelmään, jossa kaksi parisuhdetta sekoittuvat keskenään ja tunteita kohahtaa ja sitä rataa. Neljästä päänäyttelijästä jopa kolme on sellaisia, joista en ole koskaan pitänyt; lähes perusteettomasta vihastakaan ei olla kaukana. He ovat Julia Roberts, Natalie Portman ja Jude Law. Mielestäni Julia Roberts on ollut surkea kaikessa missä olen hänet nähnyt, Natalie Portmanilla on tasan kaksi minä näyttelen nyt -ilmettä (joista molemmat näyttävät olevan itkun partaalla), ja Jude Law on aina vaan Jude Law. Clive Owen sen sijaan on usein viihdyttävääkin seurattavaa omalla charmikkaalla olemuksellaan, ja osaa joskus yllättääkin niillä rohkeammilla performansseillaan. Kas niin. Nyt kun olen ilmaissut ennakkoluuloni, kerron mitä pidin itse leffasta. En antanut näyttelijöiden suuremmin häiritä (helpommin sanottu), vaan keskityin enemmän käsikseen ja hahmoihin. Ne hahmot ovatkin aluksi ihan semi-värikkäitä persoonia olematta täysiä ääripäitä. Heillä on jopa tunnistettavia luonteenpiirteitä. Käsis hyppelehtii vähän, mutta dialogissa usein säilyy ainakin pieni jännite kautta linjan. Ongelmia kyllä löytyy sekä käsiksestä että etenkin hahmoista, mutta ei sellaisia kuin odotin. Suurimmat ongelmat eivät nimittäin liity näyttelijöihin. I know, right? Toki minua edelleen vähän ärsytti Portman, mutta suurilta osin näyttely on riittävän tasokasta. Kyllä, jopa Robertsin ja Lawn osalta. Jokainen heistä selvästi yrittää, ja jaksaa kantaa oman thespiaanisen kortensa. Yksi ongelmista on dialogin valikoiva luonnottomuus. Näyttelijät tuskin saivat kovin vapaasti improvisoida, sillä paljon useammin kuin kerran ilmaantuu väkisin fiksuiksi ja sinemaattisiksi väännettyjä kliseitä ja muka-tärkeitä viittauksia aikaisempaan dialogiin. Mutta mutta... Ehdottomasti suurin ongelma on se, että hahmot ovat itsekeskeisiä, konfliktinhaluisia manipulaattoreita, ja/tai tuuliviirimäisiä, ailahtelevia ihmishirviöitä. En pystynyt samaistumaan kehenkään, koska jokaisessa hahmossa on jotain kertakaikkisen kuvottavaa tai moraalisesti arveluttavaa. Katsoin leffan loppuun lähinnä nähdäkseni, mihin vittumaisuuksiin ja petturuuksiin hahmot voivat vielä kyetä. Lopulta huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit rullasivat. Huolestuttavinta tässä on se, että tämä saattaa olla joidenkin ihmisten käsitys tavallisista, terveistä ihmissuhteesta. CLOSERin katsominen ei ollut helppoa eikä kokonaisvaltaisesti viihdyttävääkään. Pidän ihmissuhdedraamoista silloin, kun hahmot, tai edes osa niistä, ovat jollain tasolla samaistuttavia tai edes jumalauta ihmisiä. Nyt kävi näin. Vastikään katsoin sattumalta erään toisen, noin sataviisitoista miljoonaa kertaa paremman ihmissuhdedraaman, jossa on täsmälleen sama asetelma, mutta hahmot käyttäytyvät ja puhuvat kuin ihmiset: DRINKING BUDDIES (2013). Kattokaa se mieluummin. Pakollinen pistearvostelu: 4.6
Posted on: Sun, 08 Dec 2013 15:11:23 +0000