Reino Helismaan pojan, Markun teksti - kannattaa lukea tämä mukava tarina REINO HELISMAA (12.7.1913-21.1.1965) ”Kun teille sanotaan,että mies kirjoitti viisituhatta ja viisisataa laulua eläessään, te alatte laskea,kuinka monta laulua kirjoitin kuukaudessa,viikossa,päivässä,tunnissa – noin keskimäärin. Te teette elämästä laskutehtävän. Sitten te utelette mitä mies lopun päivää teki. Minä kirjoitin lopun päivää; jos olin kiertueella, kirjoitin matkalla junassa ja lisää perillä majapaikassa. Sata hupailua radiolle, kolmisenkymmentä elokuvakäsikirjoitusta, revyitä Punaiseen Myllyyn, näytelmiä kolmisenkymmentä salanimillä, kun en uskaltanut omaani käyttää. En itseäni häveten, vaan muiden häpeää ajatellen. Te ihmettelette: Vai niin paljon teit, jo olit nopea tekemään. Ja rima matalalla” Tämä lainaus on Yrjö-Juhani Renwallin näytelmästä Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Lainaus kuvaa hyvin yhtä isäni perusominaisuuksista: hän oli työssään hyvin nopea ja suhtautui kärsimättömästi muiden hitauteen. Sama ominaisuus oli myös hänen työparillaan Toivo Kärjellä. Etenkin niukalla 50-luvulla laajaan tuotantoon ja ahkeruuteen oli montakin syytä nopean kirjoittamisen lisäksi. ”Pieni nälkä pitää ihmisen liikkeellä”, oli yksi Reinon tunnuslauseista. Kaverukset Rautavaara ja Helismaa olivat hankkineet omakotitalot velaksi, ja laskut piti maksaa ajallaan, jotta vouti ei veisi alta taloa ja tonttia. Isäni kohdalla ainakin uhka oli ihan todellinen. Uuden ammatin rahallinen arvostus ei ollut myöskään nyky euroissa laskettuna kovinkaan kummoinen. Puhuttiin enemmänkin kympeistä kuin satasista per työ. Ei ollut Teostoa,Gramexia eikä muita korvausjärjestöjä. Päästyään yhteistyöhön Toivo Kärjen kanssa kuukausipalkkalaiseksi sanoittajaksi Musiikki Fazerille kohtasi isäni vertaisensa työnarkomaanin. Viihteen nälkä oli ankeiden sotavuosien jälkeen suuri ja kysyntää riitti. Kärki oli erittäin vaativa työtoveri ja pystyi ohjaamaan isääni sekä sanoittajana että säveltäjänä. Suurin osa lapinlauluista on isäni säveltämiä. Samasta lyijykynästä syntyi myös Päivänsäde ja menninkäinen. Riman hän halusi entisenä korkeushypyn harrastajana pitää aina mahdollisimman korkealla. Joskus toki syntyi tahattomasti tai tahallaan ”hempulia”, mutta rapatessahan joskus roiskuu. Oikeakielisyys oli sekä Kärjelle että isälleni lähes pakkomielle. Molemmat olivat intohimoisia lukijoita. Reino luki kaiken mitä eteensä sai Tarzan-kirjoista Waltariin. Erityisen rakasta oli runous. Hellaakoski, Anhava ja monet muut ns. Tulenkantajat. Kielenhallinta oli myös perua monivuotisesta ammatistA kolmessa eri kirjapainoissa konelatojana. Lahdessa,Viipurissa ja viimeksi Helsingissä. Konelatojikutsuttiin ”lehtineekereiksi”. Kirjaimet olivat tinaa ja lyijyä. Ja naama aina mustana. Mark Twain käytti aikoinaan samaa ilmaisua uutisnälkäisistä ja ylinokkelista lehtimiehistä Lännen aavoilla. Kultakuume oli sekoittanut myös lehtimiesten päät. Latominen vaati myös nopeutta ja hyvää muistia. Yksi Reinon harrastuksista oli sanaristikoiden laatiminen moniinkiin eri lehtiin. Vanhempi veljeni laati kuvituksen. Toinen harrastus olivat erilaiset tietokilpailut. Yksi työpäivän kohokohdista oli työpaikan pikainen tietovisa kahvikupin ääressä legendaarisen tietokilpailumies Tauno Rautiaisen johdolla. Osallistuessaan 60-luvun alussa Kirsti Rautiaisen vetämään tietovisailuun television Tupla ja kuitti-ohjelmaan hän suoriutui vaivattomasti seitsemästä ensimmäisestä kysymyksestä. Kirsti kysyi isältäni jatkosta seuraavalla viikolla. Johon isä vastasi, että saako tällä ensimmäisen kierroksen palkintosummalla hamekankaan tyttärelleen Sadulle. Tienisti riitti ja isä sanoi kameralle ”pistäppäs Lempi kahvi tulelle, olen kotona Puistolassa puolen tunnin kuluttua. Ohjelma oli tietysti suora, kuten ajan henkeen kuului. Kirjallisuusharrastus auttoi myös eri suomenkielen murteiden oppimisessa. Ja savonmurteen oppimisessa auttoi Esa Pakarinen eli Severi Suhonen. Karjalan murre tarttui korviin Viipurissa asepalveluksen ja kirjapainotyön kautta. Syntyi sanat vaikkapa Säkkijärven polkkaan, jota ani harvoin kuulee laulettuna. Karjalan murteen harjoittelu auttoi myös kirjoittamaan laulunäytelmän Ruoska ja rakkaus. Kärki ja isäni tekivät näytelmän salanimillä Väinö Karras ja säveltäjä Markku Tienoja. Näytelmä sai loistavat arvostelut, mutta joutui hyllylle kun selvisi tekijöiden oikeat nimet. Eli ennen ensimmäistäkään oikeaa esitystä. Reino ei käyttänyt omissa teksteissään beesvärisyyksiä eli kaksimielisyyksiä. Aika ja asenteet olivat toiset. Suutarin tyttären pihalla oven narahdus ja kaino kuiskaus ”juu” riitti kymmenen vuoden esityskieltoon. Radio ei soittanut mutta levy kävi loistavasti kaupaksi. Peltoniemen Hintriikki oli vuosia esityskiellossa. Isäni oli ”kyhäillyt” sanat pyhään kansanmusiikkiin. Uskonto ja politiikka olivat tabuja niin kuin alkoholikin. Isäni yksi tunnetuimmista teksteistä on Tuopin jäljet. Se kertoo eletystä elämästä eikä suinkaan oluen kanssa läträämisestä. Kärki ja Malmstén oivalsivat sävellyksissään suomalaisten nälän melankoolisuuteen vaikkapa reipasta musiikkia syntyi enemmän kuin surullista. Isän teksteissä taas kuulu usein mustavalkoisuus. Sunnuntai on monelle surullinen ja vaikka pöllö käkeen rakastuukin niin romanssista ei tullut koskaan mitään. Toisen nukkuessa toinen valvoi ja päinvastoin. Sama kahtiajako kuin Päivänsäde ja menninkäisessä kuten monissa muissakin teksteissä. Tukkikämpän jätkän toive omasta viulusta toteutui kämppäkavereiden toimesta. Huokailu ei kuitenkaan loppunut. Nyt kuultiin sängyltä lause ”voi kun osais soittaa”. Autiokämpässä ei ollutkaan aamulla tulta vaan reissumiehen kissa. Yhdellä kulkurilla ei ollut edes kissaa vaan yksinäinen taivaalla tuikkiva iltatähti. Tarinat tavallisista ihmisistä ja elävästä elämästä ja myös siitä eletystä. Toiveet ja haaveet ovat ilmaisia. Kai me suomalaiset olemme hieman mustavalkoisia. Kärjen ja Helismaan iskelmäelokuvissa poika on köyhä ja tyttö rikas ja rakas – vai oliko se sittenkin toisin päin. Poika oli usein Olavi Virta ja tyttö kuvankaunis laulutaitoinen neito. Reipas ralli yksi Kärjen ja Reinon leipälajeista. ”Niin kauan kun kansan maku ei parane niin meillä leipää riittää” totesivat sankarit. Isäni eno julkaisi J. Alfred Tannerin lauluvihkoja joita isäni latoi. Kupletisti ja koomikko, joka usein esiintyi voimistellen ja ilmeillen. Huumori kukki myös Meksikon pikajunassa ja Seutulan polkassa Sodan aikana Jalkaväkirykmentti 4:n orkesterin vetäjäksi valittiin kranaatinheitin komppaniasta tulijoukkueen suuntaaja korpraali Helismaa. Elettiin pitkää asemasotavaihetta. Esiintymisiä riitti ja yleisö tykkäsi. Upseereille hieman naljailtiin esiintymispaikalla olevista upseereista jos tarvetta oli. Yleisö tykkäsi ja pakko oli päällystönkin nauraa ja taputtaa. Tekstit syntyivät paikalla olevan yleisön aiheista, oli sitten kyse uuden korsun vihkiäisistä tai joukko-osaston lehmän lahtauksesta. Sama toistui kymmeniä kertoja myöhemmin harjannostajaisissa: työmies oli tähti- ja sankarihahmo, mestareille sai leukailla vapaasti. Lastenlaulut olivat myös isälle rakkaita. Maailman ensimmäisen muumilaulun teksti syntyi 60-luvun alussa. Laulut Tikusta ja takusta, Nallevaarin syntymäpäivistä ja Heinäsirkan häistä sekä Kirje Korvatunturille syntyivät paljon aiemmin. Riemullinen on mielestäni myös Nalle Puh-laulu samannimisen Ritva Arvelon kääntämän kirjan sisältä. Paljon käännösiskelmiä ja laulujen tekstit mm. musikaaleihin My Fair Lady ja Annie Mestariampuja Pyssyllä ei miestä saa ja Käy fiestaan miekkkamiehen tie. Suomenkieli vaatii paljon. Englanniksi on helppo laulaa ”Ilove you”, mutta ”Minä rakastan sinua” tuntuu hieman raaemmalta. Omat suosikkini isän herkistä lauluista ovat vaikkapa Lintu merellä ja Heijastus sekä Olkoon niin. Kotona Helsingissä heinäkuussa 2013. Markku Helismaa
Posted on: Tue, 16 Jul 2013 11:07:10 +0000
Trending Topics
Recently Viewed Topics
© 2015